Mullonollu kivapäivä

Joskus on kiva päivittää tuntemuksiaan positiivisilla asioilla.

Joskus päivä alkaa ihan paskasti ja tuntuu, että koko maailma vaan kettuilee. Mutta sitten tulee prinssi tai prinsessa, joka pelastaa. Ihan vain viestillä:" Et satu olemaan kotosalla?". :)

Kahvi maistuu paremmalle, kun sen saa juoda hyvässä seurassa. Helsinki näyttää kauniimmalta kaupungilta ja tavaratalosta tulee seikkailupuistoja.

Vatsan pohjalla pieni hykertely tuntuu kivalta. Aamupäivän väsyneisyys on vaihtunut unenomaiseen pilvilinnaan.

Valehtelematta voin sanoa kulkeneeni takaisin kotiin hymysuin pitkin tuttuja katuja. :)

Uus Tukka ja uudet kuteet?

Tuli taas vaihteeks käytettyy LIIKAA rahaa tänään kaupungilla. Astuin ekaan kampaamoon, kysyin että oliskos vapaita aikoja millon ja hupsista, puoli tuntia myöhemmin istun kampaajan tuolilla napsittavana. Ihan hyvä tukka tuli, pakko sanoo. Ja tää kaikki olis ollu ihan ookoo mun talouden kannalta, jos se olis jääny siihen, mutta eeeiiiiii... Sitten päätä pahkaa Stockmannille meikkiosastolle sijoittamaan meikkivoiteeseen. Noh, tulihan sieltä mukaan myös poskipuna. Ja hiuksille värinaamio. Eikä näistä mikään ollut edullisimmasta päästä. -.-

Ja kaiken sen ajan kun istuin sillä tuolilla, mietin ja vakuuttelin itselleni, että mä teen tän MUA varten. Tämä otsatukka on MUSTA mukavan näköinen. Mutta luulen vain, että takaraivossa mä yritän "parannella" ja "muuntaa" itseeni sellaiseksi, jollaiseksi luulen olevani eräälle houkuttelevampi ja nätimpi. Joka ikinen kerta kun menen kaupoille, mietin sitä, mistä "hän" tykkäisi. Milloinkohan mä ihan oikeesti teen asioita ITSEÄNI varten? Vai onko se pelkkää valhetta, onko "itsenäinen" ja "omassa nahassaan viihtyvä nainen" pelkkä myytti ja utopia? Esimerkiksi ostaako kukaan nainen alusvaatteita kaupassa sillä perusteella, mikä miellyttää vain omaa silmää? Eeeeennn miiiinnäääää aaaiiinnaaaakkaaaaaannnn!!! 

:P

Paremman omatunnon perään vaan! (Seuraavan palkkapäivän jälkeen.)

Ikuinen pyykkäri

Olen saavuttanut sen pisteen elämässä, mihin olen viimeisen kahden vuoden aikana tähdännyt ja jopa saanut enemmän. Unelmakämppä, duuni ja opiskelupaikka. Mutta silti tuntuu kuin jotain puuttuisi. Nimittäin tekeminen. Varsinkin näin kesäaikaan, kun monet kaverit on eri puolila maailmaa ja Suomea. 

Vielä kolme viikkoa sitten mua tarvittiin. Jonkun oli pestävä pyykkiä, siivottava, tehtävä ruokaa ja vahtia pikkuveljeä. Nyt mun on vaan huolehdittava itsestäni. Ei tullut mieleenkään, että mulla voisi tulla ikävä SILITTÄMISTÄ!!! (Eilen tosin sain kokea sen ilon, kun sain silittää lakanat.) Kun on koko elämänsä tähän saakka tehnyt patalaiskalle 16-vuotiaalle veljelle sapuskaa ja pykännyt sen likaisia kalsareita, ei koskaan ajatellut, että sitäkin voisi ikävöidä. Eikä se ollut se työ itsessään, vaan juju oli siinä, että tein sen VELJELLENI ja siitä oli hänelle ihan oikeasti HYÖTYÄ. Omien tarpeiden tyydyttäminen ei jostain kumman syystä tuota samanlaista tyydytystä kuin muiden auttaminen. Joka päivä ei olekaan pykkipäivä, ruokaa tarvitsee tehdä vain yhdelle viiden sijaan, tiskiä ei tule kerralla vuorellista, asuntoa on noin 60 m2 vähemmän siivottavana, kukkia on yli puolet vähemmän kasteltavana, nurmikkoa ei ole leikattavana eikä silitettävää ole enää kuin yhdet lakanat kerran kahdessa viikossa. 

Kotiin tullessa siellä ei olekaan enää kolmea veljeä. Taustalta puuttuu tappelu ainoasta toimivasta tietokoneesta, Tuomas Veturin tunnusmusiikki ja hiljainen metallimusiikin pauhu. Asiasta, joka ennen ärsytti, on loppujen lopuksi vaikea luopua. 

Voi olla, että kunhan se kämppis palaa maailmalta, niin alan palvelemaan ja hyysäämään sitä ihan satasella. 

(Toivottavasti ei kuitenkaan ihan karmivuuteen saakka......) 

Kannattaa nauttia ja arvostaa aina sitä mitä on. Loppujen lopuksi kaikki loppuu aikanaan - hyvä ja paha. 

Netti toimii - kaikki toimii

Vihdoin suurin piirtein kaikki normaaliin elämiseen tarvittavat työkalut ovat omilla paikoillaan ja arki on hitusen helpompaa. DNA oli toimittanut (HUOM! PYYTÄMÄTTÄ!!) uuden SIM-kortin mun Mokkulaan, koska vanha ei toiminut. Ensimmäinen ajatus: tietokonetta ei siis olisikaan tarvinnut heittää seinään. Ja ei muuta kun katsomaan Yle Areenasta Etsivä Lea Sommerin kutkuttavia jaksoja. Kuinka mulla olikaan ikävä sitä saksalaista rikossarjaa....

Tosin tänään pitää tuottaa pettymys 3-vuotiaalle pikkuveljelle (joka hyvinkin todennäköisesti on unohtanut koko asian), jonka luona lupasin vierailla tänään. Olin sekoittanut perjantain ja torstain työvuorot keskenään enkä millään kerkeä käymään tänään kotona. Mutta lupaan viedä pikkumiehen lautalla pitkin Helsingin rannikkoa. Ja ehkä mennään raitiovaunulla ajelemaan. Samalla voin hioa mun "maailman paras sisko"-statusta menemällä kannattamaan vanhempien pikkuveljien tuppukyläjoukkuetta Helsinki Cupiin. Ja kaiken kukkuraksi tarjoamalla vanhimmalle veljelle loistavaa seuraa (mun seuraa siis) vaikkapa leffan merkeissä. (Siis tv-leffan ei minkään teatterin tarjontaa.) Voihan se toisiksikin vanhin olla mukana, mikäpä ettei.

Mutta jos nyt vaikka saisin suoritettua tämän työpäivän ja raahattua torsoni työpaikalle.. :D


Aurinkoista loppuviikkoa!

:)

Huomenna se alkaa!

Makaan maailman ohuimmalla patjalla tilapäismajoituksessa vaarini lattialla enkä saa unta. Tämä on nimittäin viimeinen yöni "kotona" - huomenna nukun ensimmäisen yöni ensimmäisessä omassa kodissani.

Tästä se oma elämä vasta alkaa. :)

Kriisintai

Elämä yllättää myös ikävällä tavalla. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä sain odottamattoman ja kamalan puhelun läheiseltäni, joka kertoi isoisäni kaatuneen kesämökillään ja maanneen yksin lattialla odottamassa apua 14 tuntia. Ambulanssi saatiin paikalle kun alueen kylävahti meni paikan päälle läheiseni pyynnöstä etsimään isoisääni. Menimme isoäitini kanssa heti aamusta Länsi-Suomeen sairaalaan katsomaan isoisääni ja sen jälkeen matkustimme mökille korjaamaan jäljet. Paikka oli kaaoksen vallassa - joka paikka oli täynnä tyynyjä (joita auttaja oli asetellut isoisäni helpotukseksi), tuoleja oli kaatunut ja koko mökki tuntui ensimmäistä kertaa ikävältä paikalta.

Isoisäni kuljetettiin ambulanssilla heti seuraavana päivänä oman piirinsä sairaalaan ja hän pääsi tänään kotiin. Kaikkein huolestuttavinta on se, ettei kukaan edelleenkään tarkalleen tiedä, mitä on tapahtunut - ei edes isoisä itse.

On jotain hyvääkin tapahtunut. Sain vihdoin varmuuden omasta kodista ja se sijaitsee nyt haluamallani alueella Helsingin keskustassa.

MUTTA JOS NYT KUITENKIN KERTOISIN MYÖS OMAKOHTAISESTA ONNISTUMISESTA VIIME VIIKOLTA, niin kävi niin, että menin töihin Nurmijärvelle catering-keikalle. Keikka meni hyvin ja kaikkee....paitsi että mä unohdin pyytää mun palkan.

Eli hieno homma ja taputusta olalle vaan. Jos vaikka ensi lauantaina muistaisi pyytää sitten viime lauantainkin massit. En ole NIIN hyväntekijä, vaikken nyt ihan PAHIMMASTA päästä olekaan..

Sielunrauhaa, toverit ja toverittaret!

-a

Arjen Sankarit Ja Minä

Maanantaina töissä kamala migreeni iski päälle. Buranasta ei tietoakaan, koska itselleni tuttuun tapaan olin ostanut apteekista uuden paketin ja kaikki laittanut yhteen pilleripurkkiin samaan reppuun, joka oli kotona. Ja ei kun taputusta vaan olalle hienosti suoritetusta hommasta. Lohdutukseksi ostin itselleni Pepsi Maxia (jumalten juomaa), jotka unohdin työpaikan jääkaappiin, jolloin ne oli tukun tultua kaadettu viemäristä alas. Paska.

Kakkosvaiheen suorittamisen jälkeen sain todistuksen kouraan ja painelin pois harjoitteluradalta. Kunnes......autosta tyhjeni eturengas ja jämähdin keskelle Sipoon korpee. Siis ihan oikeesti vieressä oli vaan peltoa, metsää ja ampumarata. (Ei siis ehkä millään muotoa maailman turvallisin paikka pysähtyä..) Soitin itsenäisenä naisena tietty isille. Isipä sattui olemaan Torniossa, mutta soitti naapurin Pasille, joka teki sankarimaisen teon ja tuli auttamaan ja vaihtoi autoon vararenkaan, että mä pääsin kotiin. Voi kuinka sydäntä lämmittää lämminsydämmiset ihmiset. Pakko mun on viedä Pasille vielä kahveeta kiitollisuudenosoituksena. Saatanpa vielä antaa yhden keksipaketin (Doris-keksejä, kaikki tykkää Doris-kekseistä).

Seuraavana päivänä mun veli unohti varaston avaimen sinne varaston sisään, jossa on siis mun kaikki muuttolaatikot. Ja muuttaa siis pitäisi tossa parin viikon päästä. Ja ainut vara-avain on Iisalmessa. Ja nyt ketuttaa.

Toistaiseksi torstaina ollaan vältytty suuremmilta katastrofeilta, mutta en uskalla vielä sanoa mitään, koska päivää on jäljellä 36 minuuttia. Loppuviikosta vaan sen verran, että huomenna poliisiasemalle aamulla, sitten töihin, sitten isin yllärisynttäreille ja sitten Namuun kaverin wingmaniksi katsomaan jotain sen namumiestä. Lauantaina töihin ja sieltä suoraan henksujuhliin. Ja illalla (yöllä) piipahtamaan luokkalaisia katsomaan tod.näk. jonnekin Kallion hienostobaariin (aka Kalliohoviin). Sunnuntaina nukun. Ja olen ruma. Luvalla.

WOIMAA!!

-A