Ikuinen pyykkäri

Olen saavuttanut sen pisteen elämässä, mihin olen viimeisen kahden vuoden aikana tähdännyt ja jopa saanut enemmän. Unelmakämppä, duuni ja opiskelupaikka. Mutta silti tuntuu kuin jotain puuttuisi. Nimittäin tekeminen. Varsinkin näin kesäaikaan, kun monet kaverit on eri puolila maailmaa ja Suomea. 

Vielä kolme viikkoa sitten mua tarvittiin. Jonkun oli pestävä pyykkiä, siivottava, tehtävä ruokaa ja vahtia pikkuveljeä. Nyt mun on vaan huolehdittava itsestäni. Ei tullut mieleenkään, että mulla voisi tulla ikävä SILITTÄMISTÄ!!! (Eilen tosin sain kokea sen ilon, kun sain silittää lakanat.) Kun on koko elämänsä tähän saakka tehnyt patalaiskalle 16-vuotiaalle veljelle sapuskaa ja pykännyt sen likaisia kalsareita, ei koskaan ajatellut, että sitäkin voisi ikävöidä. Eikä se ollut se työ itsessään, vaan juju oli siinä, että tein sen VELJELLENI ja siitä oli hänelle ihan oikeasti HYÖTYÄ. Omien tarpeiden tyydyttäminen ei jostain kumman syystä tuota samanlaista tyydytystä kuin muiden auttaminen. Joka päivä ei olekaan pykkipäivä, ruokaa tarvitsee tehdä vain yhdelle viiden sijaan, tiskiä ei tule kerralla vuorellista, asuntoa on noin 60 m2 vähemmän siivottavana, kukkia on yli puolet vähemmän kasteltavana, nurmikkoa ei ole leikattavana eikä silitettävää ole enää kuin yhdet lakanat kerran kahdessa viikossa. 

Kotiin tullessa siellä ei olekaan enää kolmea veljeä. Taustalta puuttuu tappelu ainoasta toimivasta tietokoneesta, Tuomas Veturin tunnusmusiikki ja hiljainen metallimusiikin pauhu. Asiasta, joka ennen ärsytti, on loppujen lopuksi vaikea luopua. 

Voi olla, että kunhan se kämppis palaa maailmalta, niin alan palvelemaan ja hyysäämään sitä ihan satasella. 

(Toivottavasti ei kuitenkaan ihan karmivuuteen saakka......) 

Kannattaa nauttia ja arvostaa aina sitä mitä on. Loppujen lopuksi kaikki loppuu aikanaan - hyvä ja paha.